Näitä kysymyksiä on pyöritelty somessa ja itsekin olen muutamalla sanalla kokemuksistani kertonut. Tässä laajemmin ajatuksia siitä, miksi olen lähtenyt julkaisemaan ja miksi omakustanne sopi minulle.

Ensimmäinen syy on tärkein eli halu kirjoittaa ja kertoa tarinoita. Tämä intohimo syntyi jo lapsena ja on seurannut mukana koko elämän ajan. Pelkkä kirjoittaminen ei tietenkään aina johda kirjan julkaisuun ja itselläkin meni vaatimattomat kolmekymmentä vuotta ensimmäisestä kustantajalle lähetetystä käsikirjoituksesta ensimmäiseen julkaistuun kirjaan. 

Toinen syy omalle julkaisupäätökselle oli kirjoituksen laatu. Tuon ensimmäisen yli kolmesataa sivuisen kirjan lähetin kustantajalle jo seitsemäntoistavuotiaana 1987 ja se ei luonnollisestikaan saanut kustannussopimusta. Vaikka jo silloin tiesin kuinka pieni osuus käsikirjoituksista julkaistaan ja vaikka tiesin, että edustin marginaaligenreä, niin olihan lopputulos tietenkin pieni pettymys.

Nyt kun katsoo tuon aikaista tekstiä, niin voi huoletta todeta kustantajan olleen oikeassa. Nuo ensimmäiset tarinani ja tuo ensimmäinen käsikirjoitukseni olivat rakenteeltaan puutteellisia ja tarinaltaan ohuita.

Vuosi vuodelta jatkoin kuitenkin kirjoittamista ja saatoin itsekin huomata, että kehitystä tapahtui. Sitä tapahtui niin tarinankerronnallisesti ja kielellisesti, kuin henkilöhahmojen ja tapahtumien syvällisyydessä. Silti luottamusta omaan tekstiin oli vaikea löytää. Missä kohtaa teksti olisi sellaista, että sen voisi julkaista? Missä kohtaa voisin väittää, että tarinani ovat kirjan arvoisia?

Kuten nykyisyys osoittaa niin uskallus julkaista omia tarinoita kirjoiksi on löytynyt. Uskalluksen lisäksi nuo kirjat kertovat, että kehittyminen kirjoittajana jatkuu yhä. Se tietenkin tuntuu hyvältä. Varsinkin kun julkaisutoiminnan kautta kehut ja kommentit sekä ensimmäisistä kirjoista että niiden jälkeen tapahtuneesta kehityksestä tulevat ulkopuolisten taholta.

Kolmas ja lopullinen syy lähteä julkaisemaan oli sitten puhtaasti teknologinen ja taloudellinen.

Ymmärrykseni siitä, että omakustanne olisi ainoa tie kirjailijaksi, oli vahvistunut vuosien myötä. Edustihan kirjoittamani scifi ja fantasia marginaaligenreä Suomessa. Marginaaligenren sisälläkin laskin kirjani kustantajien kannalta epäkaupalliseen alalajiin, jossa graafisen yksityiskohtainen kuvaus asioista, joita ei koko kansan bestsellereihin voi kirjoittaa, yhdistyi kirjasta toiseen jatkuvaan pitkäjänteisyyteen. Halusin rakentaa itsenäisistä tarinoista koostuvan, mutta keskenään tavalla tai toisella nivoutuvista kirjoista kokonaisen maailmankaikkeuden teos kerrallaan. Oli vaikea kuvitella sellaisen sopivan kustantajalle.

Omakustannetoiminnassa tapahtunut mullistus, jossa digitaalitekniikka on korvannut perinteisen painotavana, antaa mahdollisuuden oman kirjan julkaisuun. Ennen kirjailijan tuli itse ostaa kirjojaan suuri määrä, jotta painotalo sai katettua kulunsa. Tällä tavoin taloudellinen riski siirtyi kirjailijalle ja kustannukset saattoivat olla huomattavia. Uuden tarvepainatuksen myötä ovat kustannukset alentuneet merkittävästi ja kynnys julkaista madaltunut.

Näiden kolmen syyn varjolla päädyin julkaisevaksi kirjailijaksi kaikkien näiden vuosikymmeninen jälkeen.

Mitä sitten itse ajattelen tähänastisesta polustani nimenomaan indiekirjailijana?

Päädyin indiekirjailijaksi ilman, että edes yritin kustannussopimusta. Saatoin olla monessa kohtaa väärässä, mutta tähän lopputulokseen kuitenkin päädyin. Kuudes kirja on julkaistu ja kaikki on kirjoitettu suoraan omakustanteiksi. Olen saanut kirjoittaa juuri sellaisia tarinoita ja sellaisella aikataulla kuin haluan. Olen saanut julkaista itsenäisistä tarinoista koostuvaa kirjasarjaa epäkronologisessa järjestyksessä. Toisaalta olen joutunut tekemään kaiken yksin ja tietoisena, ettei sillä tavalla kykene välttämään virheitä.

Ensimmäisen kahden kirjan kanssa olin todellakin täysin yksin. Ei ollut harrasteverkostoa, ei ystäviä, ei somekokemusta ja vaikka tiesin muitakin omakustannekirjailijoita olevan, ei ollut tietotaitoa päästä verkostoitumaan. Kahden ensimmäisen kirjan kohdalla voisin nykytiedoilla korjata paljonkin, mutta olen niistä silti erittäin ylpeä. Täysin yksin ja ilman mitään kirjoittamista tukevaa koulutustaustaa, on kahden romaanin julkaisu itselle huikea asia. Nyt kun tiedän, että ne ovat kaikista puutteistaan huolimatta saaneet lukijat nauttimaan tarinoistani, on tunne vieläkin syvempi.

Kirjojen julkaisun ja lukijapalautteen tuomaa iloa lisää jo aiemmin mainittu kehittyminen. Uudemmat kirjat ovat saanet vieläkin parempaa palautetta ja suoria sanoja siitä, kuinka paljon olen kirjoittajana kehittynyt.

Jos nykyisillä tiedolla lähtisin  julkaisemaan ensimmäistä kirjaa, tekisin monta asiaa ihan samalla tavalla, mutta monta asiaa myös tyystin toisin.

Päätyisin varmasti suoraan omakustannekirjailijaksi, koska en edelleenkään uskoisi saavani kustannussopimusta. Kärsivällisyyteni ei enää tässä iässä myöskään riittäisi prosessiin, joka käsikirjoituksen lähettämisestä ensimmäiselle kustantajalle ja siitä itse julkaisutapahtumaan mitattaisiin vuosissa.

Tukea ja apua osaisin kuitenkin hakea ihan eri tavalla, sillä ei omakustantajankaan ole pakko tehdä kaikkea yksin. Pikkuhiljaa kirjoittamisen jatkuessa jopa minä pääsin ylös omasta pimeästä kuopasta ja löysin sekä vertaistukea että käytännön apua.

Olen nyt julkaissut neljä kirjaa, jotka sekoittavat keskenään scifin, fantasian, mysteeriromaanien ja historiallisten kertomusten genrejä. Ne myös sijoittuvat kaikki samaan universumiin ja samalle historialliselle aikajanalle. Miten siis päädyin tähän? Oliko se tarkoituksellista alusta alkaen?

Eipä tietenkään, alku oli ihan tavanmainen yhden kirjan mittainen fantasiatarina. Lähdin kirjoittamaan sitä joskus 12-vuotiaana 80-luvun alussa pisteestä A pisteeseen B ilman sen suurempaa tavoitetta. Pikkuhiljaa tarinan kehittyessä halusin siihen kuitenkin myös historiallista syvyyttä. Se tuntui luonnolliselta ja jopa välttämättömältä. Tämähän on tietenkin aika luonnollista juuri fantasian ja scifin parissa, koska niiltä puuttuvat reaalimaailman vakiintuneet kiintopisteet. Minulle sykäys tuli todennäköisesti Tolkienin ja Asimovin fanituksen kautta, koska heillä molemmilla oli päätarinan taustalla laaja historia ja he olivat tuohon maailmanaikaan pääsääntöiset lähteeni näihin genreihin.

Niinpä keskustelujen ja takaumien kautta kerroin päätarinan mukana niistä historiallisista seikoista, joiden takia tapahtumahetken tilanteeseen oli päädytty. Vielä tässä vaiheessa tuossa historiassa oli melkoisesti jumalallista mytologiaa ja luomiskertomusta, mutta myös kansojen kehityshistoriaa ja nykyisyyteen vaikuttaneita tapahtumia.

Kirjan lähestyessä loppua ilmeni myös jonkinlainen tarve saada sille jatkuvuutta. Siis niin, ettei tarina vain pääty, vaan sen tapahtumilla on tulevaisuuden kannalta vaikutus ja tarkoitus. Alun perin lopetus oli liittynyt noihin jumalallisiin mytologioihin, mutta nyt vaihdoinkin suuntaa ja lopetin tarinan tavalla, jossa se vaikutti myös muihin kansoihin eri planeetoilla. Ensimmäinen askel fantasian ja scifin yhdistämisessä siis.

Näin olin kirjoittanut ensimmäisen kokonaisen romaanin mittaisen tarinan ja ikään kuin vahingossa pitkähkön historian sen maailmalle. Tässä kohtaa elettiin noin vuotta 1985 ja mekaaninen kirjoituskone oli naputtanut reilut 300 liuskaa.

Tarina jäi lepäämään ja aloitin seuraavaa. Koska intohimoni oli sekä fantasian että scifin puolella, oli avaruustarina luonnollisesti seuraava aiheeni. Nyt vaihtui myös työkalu, sillä iltatöistä saamillani rahoilla ostin sähköisen kirjoituskoneen, jossa oli jopa korjaustoiminto ja joka vanhempieni pelastukseksi oli myös hiljaisempi.

Uuden tarinan lähtiessä liikkeelle, olin jo tietoinen halustani kirjoittaa historiallista jatkuvuutta. Niinpä valmistelin kirjoittamista jonkinlaisilla ajatuksilla tarinaa edeltävästä menneisyydestä ja mietin keinoja niiden kertomiseen. Uudessa tarinassa oli siis heti mukana kuvailuja menneisyydestä, joka vaikutti tarinan käynnistämiin tapahtumiin.

En tarkkaan tiedä missä kohtaa kesken tarinan keksin yhteneväisyyden scifitarinan tilanteelle ja fantasiatarinan lopetuksen vaikutuksille. Joka tapauksessa olin äkisti varma, että nämä kaksi tarinaa nivoutuivat toisiinsa, vaikka ne sekä genrellisesti että ajallisesti olivat kaukana toisistaan. Ehkä syynä oli se tietynlainen filosofinen maailmankuva, jota olin jo hahmotellut fantasiatarinassa ja joka oli vielä vahvempana mukana scifitarinassa. Se tuntui vahvalta linkiltä ja sai pohtimaan tuota yhteyttä niin itse tarinassa kuin myös sen ulkopuolella.

Pohdintojen myötä laadin ensimmäiset tarinoiden ulkopuoliset suunnitelmat historian aikajanasta niiden välillä. Fantasiatarinalleni kehittämä menneisyys oli nyt kaiken lähtökohta ja scifitarina saattoi sen eräänlaiseen taitekohtaan. Toki jouduin tekemään molempiin kirjoihin muutoksia rakentaessani tätä yhtyettä, koska alun perinhän sitä ei ollut. Fantasiatarinan jumalallista mytologiaa poistin ja muokkasin tavalla, joka tuki paremmin kokonaisuutta. Samalla yliluonnolliset elementit poistuivat tarinan keskiöstä ja siirtyivät taustalle tukemaan laajempaa tarinaa. Scifitarinaan sen sijaan lisäsin mytologiaa ja yliluonnollisia elementtejä. Samalla muutin tapahtumien perusteita tukemaan vielä paremmin uutta lähtökohtaa ja kehitin edelleen omaa filosofista maailmankuvaani.

Kolmas tarinani oli dystopiaa ja ensimmäinen, jonka kirjoitin suoraan luomalleni aikajanalle. Nyt elettiin vuotta 1991, mikä on helppo muistaa, koska silloin ostin ensimmäisen tietokoneeni ja tarina oli ensimmäinen, jonka sillä kirjoitin.

Dystopiatarina avasi yhden ajanjakson, jota oli scifitarinassa sivuttu. Samalla se hahmotti tapaa, jolla uusia tarinoita kirjoittaisin. Jokainen kertoisi yhden osan luomani maailmankaikkeuden historiasta, olisi itsenäinen kertomus, mutta sisältäisi viitteitä muihin tarinoihin.

Jokainen tarina tietenkin kehitti ja tarkensi tuota historiaa, joka oli kuitenkin aluksi melko yksinkertainen ja suoraviivainen. Vain muutaman Excel rivin mittainen aikajana kasvoi pikkuhiljaa satoihin riveihin. Samalla tapahtumien paikat vaihtelivat, jotkut asiat poistuivat tarpeettomina tai vanhentuneina ja uusia tuli mukaan. Tämä kehitys jatkui koko sen ajan, jona vain harrastin tarinoita ja julkaisukynnys oli jossain kaukana.

Tässä tilanteessa olin, kun päätin lähteä indiekirjailijaksi ja julkaista omakustanteen. Oli tietenkin selvää, että jatkaisin kertomalla omasta maailmankaikkeudestani, mutta muuten pohdin pitkään mitä oikeasti kirjoittaisin. Lähtisinkö editoimaan vanhoja käsikirjoituksia vai tekisinkö kokonaan uuden tarinan ja ennen kaikkea, mihin ajanjaksoon sen sijoittaisin.

Päädyin siihen, että kirjoittaisin kokonaan uuden tarinan ja sijoittaisin sen suhteellisen alkuun tuossa historiassa, jopa ensimmäistä fantasiatarinaani aikaisempaan aikakauteen. Tämä loisi jonkinlaisen lähtökohdan kirjoille, minulle ja lukijoille (joista toki tässä vaiheessa en uskaltanut edes unelmoida). Tiesin jo tässä vaiheessa, ettei seuraava kirja olisi suoraa kronologista jatkoa ensimmäiselle, joten vankan perustuksen luominen tuntui järkevältä. Ajatus sekoittaa aikajanaa oli siis mukana alusta saakka. Se oli lähtöisin noista kahdesta ensimmäisestä tarinasta, jotka olin kirjoittanut kauaksi toisistaan ja joiden välillä oli hirvittävästi tapahtumia.

Halusin siis sekoittaa genrejen lisäksi myös aikajanaa, eli jokainen kirja kertoisi samasta maailmankaikkeudesta, mutta ei suinkaan kronologisessa järjestyksessä. Tällä tavoin asiat eivät olisi lukijalle liian helppoja ja saavuttaisin myös toisen tavoitteeni, eli tuoda jonkinlaisia hiljalleen paljastuvia mysteereitä ja salaisuuksia kirjojen tapahtumiin.

Joten mitähän kaikkea vielä on tulossa? Kuka tietää.

Sain jonkinlaisen sykäyksen kirjoittamiseen lukemisen kautta, mikä ei tietenkään ole mitenkään ihmeellinen asia. Tuskin kukaan harrastaa kirjoittamista harrastamatta samalla myös lukemista.

Joka tapauksessa huomasin useaan otteeseen tai oikeastaan lähes aina miettiväni, miten itse olisin jonkun kirjan juonta kuljettanut, mitä ratkaisuja itse olisin tehnyt tarinan tai henkilöiden osalta. Tämän pyhäinhäväistyksen kohteeksi joutuivat niin Tolkien, Asmiov kuin Burroughs, vaikka heidän töitään ihailin ja rakastinkin.

Riittävän kauan näitä asioita miettiessäni, päätin suhteellisen loogisesti, että miksi en sitten kirjoittaisi omaa tarinaa. Sellaista, jossa tapahtumat kulkevat juuri niin kuin minä haluan. Siitä lähti kirjoitusharrastus. Ensin tarinoita syntyi ruutupaperille, sitten niitä tehtiin joululahjaksi saamallani mekaanisella kirjoituskoneella. Teininä ostin iltatöistä ansaitsemillani rahoilla sähköisen kirjoituskoneen ja vuonna 1991 hankin ensimmäisen tietokoneen, jonka Word Perfect ohjelmisto siirsi kirjoitukseni digitaaliseen maailmaan.

Meni jonkin verran aikaa ennen kuin aloin ymmärtämään, että tekstini sisälsi liikaa vaikutteita noista ihailemistani kirjoista. Vaikka tarina oli minun, henkilöhahmot omiani ja kaikki tapahtui juuri kuten halusin, niin silti nuo kirjoitukset olisivat voineet olla jatko-osia lukemiini kirjoihin (eivät laadullisesti, mutta tyylillisesti). Tämä ei sinällään haitannut harrastamista, sillä tarinoiden kirjoittaminen oli pääasia, ei niinkään jonkun oman tyylin löytäminen.

Vielä silloinkin, kun lähetin ensimmäisen käsikirjoituksen kustantajalle 80-luvun loppupuolella, olin aika kiinni muualta opitussa. Näin oli ainakin sisällöllisesti. Ensimmäinen asia, mitä aloin kehittämään, oli tekninen toteutus. Erilaiset termit, nimet, nimitykset muuttuivat omanlaisiksi ja pyrin irti muiden käyttämistä kielikuvista. Tässä mielessä tuo ensimmäinenkin lähettämäni käsikirjoitus oli jo askel kohti omaa tyyliä.

Jossain kohtaa aloin oikeasti miettimään myös sisältöä. Eli miten oikeasti halusin tarinoita kirjoittaa, mihin asioihin halusin keskittyä, mitkä asia olivat minulle läheisiä, mitä inhosin ja mitä rakastin.

Näiden pitkien itsetutkiskelujen siirtämien kirjoittamiseen ei ollut mikään lyhyt tai helppo projekti. Silti uskon löytäneeni tuon oman tyylini hyvissä ajoin ennen kuin julkaisin ensimmäisen romaanini. Toki on varmaa, että tyyli kehittyy, mutta olen onnellinen siitä, että julkaisuhistorian alkaessa, tiesin ainakin jollain tasolla, miten halusin kirjoittaa.

Eli mitä sitten löysin itsestäni? No ainakin minulla on raunioihin, linnoihin, vanhoihin kaupunkeihin ja kirkkoihin liittyvä intohimo ja näiden ansiosta tarkkaan mietityt arkkitehtuuriset yksityiskohdat ja miljöön kuvaaminen tulivat mukaan. Olen myös suunnattoman innostunut ruokakulttuureista ja sitä kautta hyvinkin tarkat ruokailutavat ja ruoat pääsivät kirjojeni sivuille. Sekä ammatin että harrastuksen takia tietämykseni taisteluista ja kamppailulajeista ovat kohtuulliset ja siksi mietin hyvinkin tarkkaan jokaisen kamppailun koreografian ja taktiikan. Olen myös kiinnostunut historiasta ja luen ahmimalla erilaisia historiankuvauksia ja joten kirjoissani on aina mukana itse tarinan tapahtumiin johtaneet historialliset seikat. Ja tietenkin tärkeimpänä asiana on mieltymykseni vahvoihin naishahmoihin ja sitä kautta ei ole vaikea päätellä, keitä ovat kirjojeni päähenkilöt.

Olen myös jollain tapaa realisti ja siksi kliinisen puhtaat sankarit, niin fyysisesti kuin henkisesti, eivät tuntuneet omilta. Halusin sankareiden hikoilevan ja likaantuvat, halusin heidän sankaritekojen ohella tekevän myös inhottavia asioita, koska sellaista elämä on. Ei kukaan ole täydellisen ja pyyteettömän hyvä, eikä kukaan voi hikoilla viikkotolkulla samoissa vaatteissa ja pysyä aina vaan freesin puhtaana.

Vaikka en nyt suoranaisesti erakko olekaan, niin olen aina viihtynyt omissa oloissa ja harrastukset ovat monin paikoin korostaneet tätä. Kirjoittaminen, piirtäminen, pienoismallien rakentelu ja elokuvissa käynti tuntuivat aina paremmalta vaihtoehdolta kuin kaveriporukassa oleminen. Tämä piirre varmasti näkyy päähenkilöiden elämässä ainakin jollain tapaa.

Löysin myös niitä asioita, joita inhoan niin paljon, etten halua käsitellä niitä. Näistä ehkä tärkein on syvä inhoni epärehellisyyttä, kieroilua ja selkään puukottamista kohtaan. Siksi kirjoissani juonittelujen ja epärehellisyyden osuus on aika vähäinen ja yritän löytää muita keinoja tuoda mukaan konflikteja, sekoittaa muilla tavoilla hyvää ja pahaa toisiinsa.

Inhoan myös sukupuolirooleja ja olen saanut oman osani niiden painolastista. Poika, joka mieluummin kirjoittaa runoja kuin pelaa jalkapalloa, mieluummin käy yksin elokuvissa kuin katsoo jääkiekkoa kavereiden kanssa, joka oli intohimoinen Dingo-fani aikana, jolloin se oli teinityttöjen juttu, ei välttämättä saanut parasta mahdollista kohtelua. Siksi sukupuoliroolien sekoittaminen on itselle viihdyttävää, ja vahvojen naisten ollessa pääosassa, myös helppoa.

Tässä siis vähän tarinaa kehityskaaresta, joka on muokannut minua kirjailijana.

Kuvailen kirjoittamaani tyyliä realistiseksi ja jotakuta voi varmaankin hämmentää miten tuo sana sopii scifiin ja fantasiaan. Itselle termi oli luonnollinen valinta ja pidin sitä ihan selvänä. Lähdin miettimään asiaa tarkemmin, kun taannoin Finnconissa juttelin lyhyesti toisen kirjoittajan kanssa. Hän käytti samaa termiä, mutta aivan erilaisista lähtökohdista. Ehkä asia ei olekaan niin selvä. Joten tässä ajatuksia siitä, mitä minä realismilla ja ehkä kokonaisvaltaisesti tuolla omalla tyylilläni tarkoitan.

Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiäkin keskusteluja siitä, millaisia ennakkoluuloja scifiä ja fantasiaa kohtaan lukijoilla saattaa olla ja miksi jotkut eivät sitä lue ja miksi jotkut taas ovat täysin hurahtaneet siihen (ja kaikkea siltä väliltä).

Keskusteluissa on ollut loistavia analyyseja siitä, mikä tässä genressä kiinnostaa ja mikä epäilyttää. En lähde ruotimaan noin syvällisiä asioita, vaan kerron miten itse olen ensin päätynyt lukemaan ja sitten kirjoittamaan juuri tämän aihepiirin kirjallisuutta.

Kun luette tätä, niin muistakaa tarinan alkavan 80-luvun alusta ja silloin ei ollut sen enempää internettiä, kuin ulkomaisia TV-kanaviakaan saatavilla. Oli vain kaksi kanavaa, kirjastoauto ja aikakauslehtien käännösartikkelit.

Lukuharrastukseni luonnollisesti alkoi sarjakuvista ja Aku Ankat, Asterixit ja Tintit tulivat tutuiksi. Sitten käsiini osui kaksi sarjakuvaa, jotka löivät ällikällä, kumpikin omalla tavallaan. Mietin mitä tämä on ja onko tätä lisää. Kyseessä olivat Valerian ja Apinoinen planeetta. Valerianissa hämmästyttivät vieraat planeetat ja avaruusalukset, Apinoinen planeetassa dystooppinen maailma ja evoluution käänteisyys. Äkisti olin löytänyt täysin uuden tavan nähdä asioita, visuaalisuus, salaperäisyys ja yllätyksellisyys lumosivat minut.

Kirjoja aloin lukemaan jo nuorena, sarjakuvien edelleen pysyessä mukana harrastuksissa. Noita ensimmäisiä romaaneja en nyt tarkkaan muista, mutta jossain kohtaa siirryin normaaliin nuortenkirjallisuuteen ja nuo kirjat muistankin jo hyvin (jos nyt pojalle on normaalia lukea Dana-tyttöjä ja Neiti etsivää). Tässä kohtaa edelleen pitää muistaa aika ennen internettiä. Mitään ei ollut yksinkertaista etsiä tai löytää, joten en ollut kunnolla edes tietoinen scifi- tai fantasiakirjallisuudesta sarjakuvien ulkopuolella.

Jälleen kuitenkin tapahtui kaksi onnellista osumaa. Lainasin ensimmäinen Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjan Johnny Weissmullerin elokuvien innostamana ja Jules Vernen Kapteeni Nemo kirjan Salaperäinen saari TV-sarjan innoittamana. Nämä johdattivat minut ensiaskelille rakastamaani genreen, sillä vaikka ne eivät ehkä olleet puhdasta scifiä tai fantasiaa, liikkuivat ne kuitenkin mielikuvituksen äärirajoilla ja jopa sen ulkopuolella.

Näissä kahdessa kirjailijassa oli tietenkin se hyvä puoli, että molemmilta löytyi myös todellista scifiä ja fantasiaa, joihin väkisinkin törmäsin jatkaessani heidän tuotantonsa lukemista. Varsinkin Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat olivat sellainen koukuttava kokemus, että sydämeni oli lopullisesti hurahtanut. Luin kirjat moneen kertaan ja aina ne jaksoivat kiinnostaa ja yllättää. Jopa näin vanhoilla päivillä viihdytän säännöllisesti itseäni lukemalla niitä.

Siitä lähtien pengoin kirjaston hyllyjä ja kirjakauppoja ja haalin kaikkea genreen liittyvää. Isaac Asimov ja J.R.R.Tolkien olivat seuraava iso harppaus, heidän tuotantonsa jälkeen elämä ei ollut enää entisellään. Molemmat avasivat kirjoissaan kokonaisen uuden maailmankaikkeuden historioineen ja kulttuureineen, toinen scifin ja toinen fantasian puolella. Heidän kauttaan huomasin kirjan voivan olla paljon enemmän, kuin yksittäisten tapahtumien kuvaus. He avarsivat minut ymmärtämään, miten monipuolinen ja moninainen lukukokemus voi olla.

Uudet ennenkokemattomat maailmat ja tapahtumat olivat vilkkaan mielikuvituksen omaavalle nuorukaiselle jotakin muuta kuin se reaalielämä, jota elin ja jota sain uutisista seurata. Scifin ja fantasian myötä voimistui myös tahto kirjoittaa itse tai ehkä paremminkin löytyi se viimeinen puuttuva linkki. Halu kirjoittaa löysi itselleen tien ulos ja sitä kautta ruutupaperivihot alkoivat äkisti täyttyä tarinoista. Olin viimein keksinyt keinon kanavoida ja visualisoida noita päässäni liikkuvia mielikuvia.

Täysin pelkkien tiedotusvälineiden perusteella, kun olen seurannut vuosien mittaan uutisointia koulunkäynnistä, on tullut mieleen ajatus siitä, että kyllä kaikki oli ennen paremmin. Ei ollut puhettakaan häiriköinnistä tai opettajille huutelusta. Opettajan sana oli laki ja luokassa istuttiin hiljaa ja rauhassa.

Oliko kaikki siis paremmin ja miten tämä liittyy kirjoittamiseen?

Kirjaa avatessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka monimutkainen prosessi on saada sen sivu näyttämään siltä, miltä se siinä lukemassasi kirjassa näyttää. Sehän on vain tummaa tekstiä vaalealla pohjalla, eihän siinä ole mitään mietittävää?

Mitä sitten pitää miettiä ja päättää? Ensimmäisenä tietenkin kirjan koko, sillä sehän on kaiken ydin. Vasta sen jälkeen voi miettiä fontteja, rivivälejä ja sarkaimia, sitä kokonaisuutta joka rakentaa tuon kirjan ulkoasun ja myös osan lukukokemusta.

Kun kirjan koko on valittu, pitää oma tekstitiedosto muuttaa samaan kokoformaattiin, sillä sehän on aina keino saada koetulosteilla oikea käsitys siitä, miltä se kirjan sivu tulee näyttämään. Tämän jälkeen mietit vielä reunukset ja rivivälin, joita varten mittailet monen saman kokoisen painetun kirjan sivuja. Reunusten pitää mahdollistaa kirjan taitto, niiden ja rivivälin tulee olla miellyttävät silmälle, mutta samalla ne vaikuttavat merkittävästi sivumäärään.

Vasta kaiken tämän jälkeen tiedät, kuinka monta sivua sinulla oikeasti on ja voit ottaa noita oikealta näyttäviä koetulosteita. Ensimmäisen kirjan kanssa tässä kohtaa tulikin todellinen pulma. Alkuperäisessä tekstitiedostossa oli mukavat neljä ja puolisataa sivua, mutta kun muutin sen valitsemaani kirjan kokoon ja tyyliin, olikin sivuja äkisti lähes seitsemänsataa. Melkoinen tiiliskivi siis. Tästä lähti idea jakaa kirja kahdeksi osaksi, kuten lukijani tietävätkin.

Tietenkin myös fontit ja kirjasinkoko pitää päättää. Harmonia, selkeys, sopivuus aihepiiriin ja valittuun kirjakokoon täytyy kaikki punnita ja tehdä ratkaisut niiden pohjalta.

Mikä kiehtoo kirjallisuudessa? Miksi olen pienestä pitäen lukenut kirjoittanut?

Joskus se on tietenkin vain tiedonjanoa, joka kohdistaa kiinnostuksen tietokirjallisuuteen. Useammin kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos, kirjailijan omassa päässään miettimä tarina. Yksinkertainen vastaus on tietenkin ihmiselle tyypillinen uteliaisuus. Uteliaisuus löytää vastauksia tietokirjoista ja uteliaisuus fiktiivisen tarinan selvittämiseen, mitä tapahtui, miksi tapahtui, milloin tapahtui ja kenelle tapahtui.

Eräs pitkäaikainen tuttavani kysyi, että miten minä juuri nyt innostuin kirjoittamaan ja julkaisemaan kirjoja?

Vastauksen ensimmäinen osa yllätti hänet, niin kuin aika monet muutkin. Sillä enhän minä nyt aloittanut kirjottamaan, vaan olen kirjoittanut aina. Kun muut pojat pyysi joululahjaksi leikkiautoja, niin minä toivoin ja onneksi jopa sain kirjoituskoneen..

Syvä helpotuksen huokaus, toinen kirjani on julkaistu. Olihan siinä jälleen kerran työtä, mutta pakko myöntää, että kaikki meni aika lailla niin kuin olin ajatellut. Aikataulu hiukan venähti alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta sen hyväksyin ilomielin...

 ..Sain tilaisuuden luetuttaa käsikirjoituksen kahdella kirjallisuusharrastajalla ja kun tuo tilaisuus aukeni, en miettinyt hetkeäkään jotakin jäykkää aikataulua, vaan tartuin tilaisuuteen. Odotin kommentteja sekä innolla, että pienellä jännityksellä. Kykeninkö säilyttämään ensimmäisen kirjan tason? Palaute oli positiivista, jopa kaikki odotukset ylittävää. Tiesin, että olin vienyt tekstissä asioita jopa ensimmäistä kirjaa pidemmälle ja käsitellyt vielä suurempia teemoja ja siksi tuo kauttaaltaan positiivinen palaute tuntui todelta hyvältä.

Toinen syy aikataulun venymiselle oli se, että tällä kerta jouduin tekemään myös kannen itse ja kun tuollaisen graafisen työn tekee näin amatööripohjalta, niin meneehän siihen aikaa.

Joka tapauksessa kirja julkaistiin juuri ennen joulua ja henkilökohtaisesti olen siihen erittäin tyytyväinen. Nyt ei sitten voi kuin odottaa ja katsoa, saavuttaako tämä uusi kirja samanlaisen menestyksen, kuin ensimmäinen.

Markkinointiin täytyy tietenkin panostaa, mutta sen mahdollisuudet näin omakustannekirjailijana ovat rajalliset. Vielä kun lisää siihen henkilökohtaiset ominaisuudet, joissa markkinahenkisyys ei mitenkään nouse esille, niin onhan se todella vaikea saada nimeään tai kirjaansa merkittävissä määrin esille.

Kirjan julkaisu on kuitenkin se pääasia, se ja lukijoiden palaute ja sitä kautta täytyy vain toivoa, että mahdollisimman moni löytää kirjani.