Blogi

Miten lähdin rakentamaan omaa maailmankaikkeutta

Olen nyt julkaissut neljä kirjaa, jotka sekoittavat keskenään scifin, fantasian, mysteeriromaanien ja historiallisten kertomusten genrejä. Ne myös sijoittuvat kaikki samaan universumiin ja samalle historialliselle aikajanalle. Miten siis päädyin tähän? Oliko se tarkoituksellista alusta alkaen?

Eipä tietenkään, alku oli ihan tavanmainen yhden kirjan mittainen fantasiatarina. Lähdin kirjoittamaan sitä joskus 12-vuotiaana 80-luvun alussa pisteestä A pisteeseen B ilman sen suurempaa tavoitetta. Pikkuhiljaa tarinan kehittyessä halusin siihen kuitenkin myös historiallista syvyyttä. Se tuntui luonnolliselta ja jopa välttämättömältä. Tämähän on tietenkin aika luonnollista juuri fantasian ja scifin parissa, koska niiltä puuttuvat reaalimaailman vakiintuneet kiintopisteet. Minulle sykäys tuli todennäköisesti Tolkienin ja Asimovin fanituksen kautta, koska heillä molemmilla oli päätarinan taustalla laaja historia ja he olivat tuohon maailmanaikaan pääsääntöiset lähteeni näihin genreihin.

 

Niinpä keskustelujen ja takaumien kautta kerroin päätarinan mukana niistä historiallisista seikoista, joiden takia tapahtumahetken tilanteeseen oli päädytty. Vielä tässä vaiheessa tuossa historiassa oli melkoisesti jumalallista mytologiaa ja luomiskertomusta, mutta myös kansojen kehityshistoriaa ja nykyisyyteen vaikuttaneita tapahtumia.

 

Kirjan lähestyessä loppua ilmeni myös jonkinlainen tarve saada sille jatkuvuutta. Siis niin, ettei tarina vain pääty, vaan sen tapahtumilla on tulevaisuuden kannalta vaikutus ja tarkoitus. Alun perin lopetus oli liittynyt noihin jumalallisiin mytologioihin, mutta nyt vaihdoinkin suuntaa ja lopetin tarinan tavalla, jossa se vaikutti myös muihin kansoihin eri planeetoilla. Ensimmäinen askel fantasian ja scifin yhdistämisessä siis.

 

Näin olin kirjoittanut ensimmäisen kokonaisen romaanin mittaisen tarinan ja ikään kuin vahingossa pitkähkön historian sen maailmalle. Tässä kohtaa elettiin noin vuotta 1985 ja mekaaninen kirjoituskone oli naputtanut reilut 300 liuskaa.

 

Tarina jäi lepäämään ja aloitin seuraavaa. Koska intohimoni oli sekä fantasian että scifin puolella, oli avaruustarina luonnollisesti seuraava aiheeni. Nyt vaihtui myös työkalu, sillä iltatöistä saamillani rahoilla ostin sähköisen kirjoituskoneen, jossa oli jopa korjaustoiminto ja joka vanhempieni pelastukseksi oli myös hiljaisempi.

 

Uuden tarinan lähtiessä liikkeelle, olin jo tietoinen halustani kirjoittaa historiallista jatkuvuutta. Niinpä valmistelin kirjoittamista jonkinlaisilla ajatuksilla tarinaa edeltävästä menneisyydestä ja mietin keinoja niiden kertomiseen. Uudessa tarinassa oli siis heti mukana kuvailuja menneisyydestä, joka vaikutti tarinan käynnistämiin tapahtumiin.

 

En tarkkaan tiedä missä kohtaa kesken tarinan keksin yhteneväisyyden scifitarinan tilanteelle ja fantasiatarinan lopetuksen vaikutuksille. Joka tapauksessa olin äkisti varma, että nämä kaksi tarinaa nivoutuivat toisiinsa, vaikka ne sekä genrellisesti että ajallisesti olivat kaukana toisistaan. Ehkä syynä oli se tietynlainen filosofinen maailmankuva, jota olin jo hahmotellut fantasiatarinassa ja joka oli vielä vahvempana mukana scifitarinassa. Se tuntui vahvalta linkiltä ja sai pohtimaan tuota yhteyttä niin itse tarinassa kuin myös sen ulkopuolella.

 

Pohdintojen myötä laadin ensimmäiset tarinoiden ulkopuoliset suunnitelmat historian aikajanasta niiden välillä. Fantasiatarinalleni kehittämä menneisyys oli nyt kaiken lähtökohta ja scifitarina saattoi sen eräänlaiseen taitekohtaan. Toki jouduin tekemään molempiin kirjoihin muutoksia rakentaessani tätä yhtyettä, koska alun perinhän sitä ei ollut. Fantasiatarinan jumalallista mytologiaa poistin ja muokkasin tavalla, joka tuki paremmin kokonaisuutta. Samalla yliluonnolliset elementit poistuivat tarinan keskiöstä ja siirtyivät taustalle tukemaan laajempaa tarinaa. Scifitarinaan sen sijaan lisäsin mytologiaa ja yliluonnollisia elementtejä. Samalla muutin tapahtumien perusteita tukemaan vielä paremmin uutta lähtökohtaa ja kehitin edelleen omaa filosofista maailmankuvaani.

 

Kolmas tarinani oli dystopiaa ja ensimmäinen, jonka kirjoitin suoraan luomalleni aikajanalle. Nyt elettiin vuotta 1991, mikä on helppo muistaa, koska silloin ostin ensimmäisen tietokoneeni ja tarina oli ensimmäinen, jonka sillä kirjoitin.

 

Dystopiatarina avasi yhden ajanjakson, jota oli scifitarinassa sivuttu. Samalla se hahmotti tapaa, jolla uusia tarinoita kirjoittaisin. Jokainen kertoisi yhden osan luomani maailmankaikkeuden historiasta, olisi itsenäinen kertomus, mutta sisältäisi viitteitä muihin tarinoihin.

 

Jokainen tarina tietenkin kehitti ja tarkensi tuota historiaa, joka oli kuitenkin aluksi melko yksinkertainen ja suoraviivainen. Vain muutaman Excel rivin mittainen aikajana kasvoi pikkuhiljaa satoihin riveihin. Samalla tapahtumien paikat vaihtelivat, jotkut asiat poistuivat tarpeettomina tai vanhentuneina ja uusia tuli mukaan. Tämä kehitys jatkui koko sen ajan, jona vain harrastin tarinoita ja julkaisukynnys oli jossain kaukana.

 

Tässä tilanteessa olin, kun päätin lähteä indiekirjailijaksi ja julkaista omakustanteen. Oli tietenkin selvää, että jatkaisin kertomalla omasta maailmankaikkeudestani, mutta muuten pohdin pitkään mitä oikeasti kirjoittaisin. Lähtisinkö editoimaan vanhoja käsikirjoituksia vai tekisinkö kokonaan uuden tarinan ja ennen kaikkea, mihin ajanjaksoon sen sijoittaisin.

 

Päädyin siihen, että kirjoittaisin kokonaan uuden tarinan ja sijoittaisin sen suhteellisen alkuun tuossa historiassa, jopa ensimmäistä fantasiatarinaani aikaisempaan aikakauteen. Tämä loisi jonkinlaisen lähtökohdan kirjoille, minulle ja lukijoille (joista toki tässä vaiheessa en uskaltanut edes unelmoida). Tiesin jo tässä vaiheessa, ettei seuraava kirja olisi suoraa kronologista jatkoa ensimmäiselle, joten vankan perustuksen luominen tuntui järkevältä. Ajatus sekoittaa aikajanaa oli siis mukana alusta saakka. Se oli lähtöisin noista kahdesta ensimmäisestä tarinasta, jotka olin kirjoittanut kauaksi toisistaan ja joiden välillä oli hirvittävästi tapahtumia.

 

Halusin siis sekoittaa genrejen lisäksi myös aikajanaa, eli jokainen kirja kertoisi samasta maailmankaikkeudesta, mutta ei suinkaan kronologisessa järjestyksessä. Tällä tavoin asiat eivät olisi lukijalle liian helppoja ja saavuttaisin myös toisen tavoitteeni, eli tuoda jonkinlaisia hiljalleen paljastuvia mysteereitä ja salaisuuksia kirjojen tapahtumiin.

 

Joten mitähän kaikkea vielä on tulossa? Kuka tietää.

0 Comments

Jannemaisen tyylin historia

Sain jonkinlaisen sykäyksen kirjoittamiseen lukemisen kautta, mikä ei tietenkään ole mitenkään ihmeellinen asia. Tuskin kukaan harrastaa kirjoittamista harrastamatta samalla myös lukemista.

 

Joka tapauksessa huomasin useaan otteeseen tai oikeastaan lähes aina miettiväni, miten itse olisin jonkun kirjan juonta kuljettanut, mitä ratkaisuja itse olisin tehnyt tarinan tai henkilöiden osalta. Tämän pyhäinhäväistyksen kohteeksi joutuivat niin Tolkien, Asmiov kuin Burroughs, vaikka heidän töitään ihailin ja rakastinkin.

Riittävän kauan näitä asioita miettiessäni, päätin suhteellisen loogisesti, että miksi en sitten kirjoittaisi omaa tarinaa. Sellaista, jossa tapahtumat kulkevat juuri niin kuin minä haluan. Siitä lähti kirjoitusharrastus. Ensin tarinoita syntyi ruutupaperille, sitten niitä tehtiin joululahjaksi saamallani mekaanisella kirjoituskoneella. Teininä ostin iltatöistä ansaitsemillani rahoilla sähköisen kirjoituskoneen ja vuonna 1991 hankin ensimmäisen tietokoneen, jonka Word Perfect ohjelmisto siirsi kirjoitukseni digitaaliseen maailmaan.

 

Meni jonkin verran aikaa ennen kuin aloin ymmärtämään, että tekstini sisälsi liikaa vaikutteita noista ihailemistani kirjoista. Vaikka tarina oli minun, henkilöhahmot omiani ja kaikki tapahtui juuri kuten halusin, niin silti nuo kirjoitukset olisivat voineet olla jatko-osia lukemiini kirjoihin (eivät laadullisesti, mutta tyylillisesti). Tämä ei sinällään haitannut harrastamista, sillä tarinoiden kirjoittaminen oli pääasia, ei niinkään jonkun oman tyylin löytäminen.

 

Vielä silloinkin, kun lähetin ensimmäisen käsikirjoituksen kustantajalle 80-luvun loppupuolella, olin aika kiinni muualta opitussa. Näin oli ainakin sisällöllisesti. Ensimmäinen asia, mitä aloin kehittämään, oli tekninen toteutus. Erilaiset termit, nimet, nimitykset muuttuivat omanlaisiksi ja pyrin irti muiden käyttämistä kielikuvista. Tässä mielessä tuo ensimmäinenkin lähettämäni käsikirjoitus oli jo askel kohti omaa tyyliä.

 

Jossain kohtaa aloin oikeasti miettimään myös sisältöä. Eli miten oikeasti halusin tarinoita kirjoittaa, mihin asioihin halusin keskittyä, mitkä asia olivat minulle läheisiä, mitä inhosin ja mitä rakastin.

 

Näiden pitkien itsetutkiskelujen siirtämien kirjoittamiseen ei ollut mikään lyhyt tai helppo projekti. Silti uskon löytäneeni tuon oman tyylini hyvissä ajoin ennen kuin julkaisin ensimmäisen romaanini. Toki on varmaa, että tyyli kehittyy, mutta olen onnellinen siitä, että julkaisuhistorian alkaessa, tiesin ainakin jollain tasolla, miten halusin kirjoittaa.

 

Eli mitä sitten löysin itsestäni? No ainakin minulla on raunioihin, linnoihin, vanhoihin kaupunkeihin ja kirkkoihin liittyvä intohimo ja näiden ansiosta tarkkaan mietityt arkkitehtuuriset yksityiskohdat ja miljöön kuvaaminen tulivat mukaan. Olen myös suunnattoman innostunut ruokakulttuureista ja sitä kautta hyvinkin tarkat ruokailutavat ja ruoat pääsivät kirjojeni sivuille. Sekä ammatin että harrastuksen takia tietämykseni taisteluista ja kamppailulajeista ovat kohtuulliset ja siksi mietin hyvinkin tarkkaan jokaisen kamppailun koreografian ja taktiikan. Olen myös kiinnostunut historiasta ja luen ahmimalla erilaisia historiankuvauksia ja joten kirjoissani on aina mukana itse tarinan tapahtumiin johtaneet historialliset seikat. Ja tietenkin tärkeimpänä asiana on mieltymykseni vahvoihin naishahmoihin ja sitä kautta ei ole vaikea päätellä, keitä ovat kirjojeni päähenkilöt.

 

Olen myös jollain tapaa realisti ja siksi kliinisen puhtaat sankarit, niin fyysisesti kuin henkisesti, eivät tuntuneet omilta. Halusin sankareiden hikoilevan ja likaantuvat, halusin heidän sankaritekojen ohella tekevän myös inhottavia asioita, koska sellaista elämä on. Ei kukaan ole täydellisen ja pyyteettömän hyvä, eikä kukaan voi hikoilla viikkotolkulla samoissa vaatteissa ja pysyä aina vaan freesin puhtaana.

 

Vaikka en nyt suoranaisesti erakko olekaan, niin olen aina viihtynyt omissa oloissa ja harrastukset ovat monin paikoin korostaneet tätä. Kirjoittaminen, piirtäminen, pienoismallien rakentelu ja elokuvissa käynti tuntuivat aina paremmalta vaihtoehdolta kuin kaveriporukassa oleminen. Tämä piirre varmasti näkyy päähenkilöiden elämässä ainakin jollain tapaa.

 

Löysin myös niitä asioita, joita inhoan niin paljon, etten halua käsitellä niitä. Näistä ehkä tärkein on syvä inhoni epärehellisyyttä, kieroilua ja selkään puukottamista kohtaan. Siksi kirjoissani juonittelujen ja epärehellisyyden osuus on aika vähäinen ja yritän löytää muita keinoja tuoda mukaan konflikteja, sekoittaa muilla tavoilla hyvää ja pahaa toisiinsa.

 

Inhoan myös sukupuolirooleja ja olen saanut oman osani niiden painolastista. Poika, joka mieluummin kirjoittaa runoja kuin pelaa jalkapalloa, mieluummin käy yksin elokuvissa kuin katsoo jääkiekkoa kavereiden kanssa, joka oli intohimoinen Dingo-fani aikana, jolloin se oli teinityttöjen juttu, ei välttämättä saanut parasta mahdollista kohtelua. Siksi sukupuoliroolien sekoittaminen on itselle viihdyttävää, ja vahvojen naisten ollessa pääosassa, myös helppoa.

 

Tässä siis vähän tarinaa kehityskaaresta, joka on muokannut minua kirjailijana.

1 Comments

Millä tyylillä kirjoitan

Kuvailen kirjoittamaani tyyliä realistiseksi ja jotakuta voi varmaankin hämmentää miten tuo sana sopii scifiin ja fantasiaan. Itselle termi oli luonnollinen valinta ja pidin sitä ihan selvänä. Lähdin miettimään asiaa tarkemmin, kun taannoin Finnconissa juttelin lyhyesti toisen kirjoittajan kanssa. Hän käytti samaa termiä, mutta aivan erilaisista lähtökohdista. Ehkä asia ei olekaan niin selvä. Joten tässä ajatuksia siitä, mitä minä realismilla ja ehkä kokonaisvaltaisesti tuolla omalla tyylilläni tarkoitan.

Realismi voi todellakin tarkoittaa montaa asiaa. Kuten kirjoittajakollega kertoi, on hänen kirjoissaan oikeita ja aitoja tapahtumapaikkoja. Samaan tapaanhan esimerkiksi J. K. Rowlingin kirjoissa viljellään oikeita paikkoja mielikuvituksellisten lomaan. Myös kahden suuren sarjakuvakustantamon, DC:n ja Marvelin välillä on tässä suuri ero. DC käyttää taustana keksittyjä kaupunkeja, kun taas Marvelin sarjakuvissa kaikille tuttu ympäristö luo kiinteän suhteen kerrontaan. Eli miljöö voi olla yksi asia, joka tuo realismia myös tämän genren tarinaan.

 

George R. R. Martinin kirjoissa käytetään toisenlaista realismia. Vaikka mukana on yliluonnollisia elementtejä ja lohikäärmeitä, niin se mitä ihmisille tapahtuu, mitä he tekevät ja mitä kokevat, on hyvinkin realistista. Klassisesti sanottuna, tapahtumat ovat täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä, josta taikatemput ja yliluonnolliset voimat ovat kaukana.

 

Jos puolestaan haluaa ottaa esimerkkejä toisesta päästä, hyvin lennokkaasta fantasiasta, niin vaikkapa Eddingsien kirjat tai Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat ovat sellaisia. Niissä viljellään runsaasti taikuutta tai esitellään mitä mielikuvituksellisimpia olentoja. Ne ovat aika kaukana minun tyylistä, mutta ovat silti yksiä kaikkien aikojen suosikkejani. Eli tyyli ei tee kirjoista huonoa tai hyvää, ei vaikka se ei olisikaan sellaista mitä itse kirjoittaa. Tykkäänhän minä myös Harry Pottereista ja DC:n Batman on yksinkertaisesti paras kaikista.

 

Yksi vertauskuva scifin puolelta löytyy kahdesta suhteellisen tunnetusta star -franchisesta, vaikka toki edustavatkin lähtökohtaisesti elävän kuvan formaattia. Ja tähän väliin täytyy heti sanoa, että seuraavat asiat eivät edelleenkään ole hyvän ja huonon vertauksia, fanitan molempia ja olen nähnyt lähes kaiken molemmista. Asioiden käsittelytavoissa on kuitenkin suuri ero.

 

Star Trek on selvästi teknologisempi. Sen yhtenä pääelementtinä on selittää tapahtumia ja tehdä juonen ratkaisuja teknologian avulla. Uskomaton määrä erilaista teknistä sanastoa löytyy, kun katselee mitä tahansa Star Trek sarjaa tai elokuvaa.

 

Star Wars puolestaan menee toiminta ja tapahtumat edellä. Siellä kerrotaan tai käsitellään hyvin vähän ympärillä olevaa teknologiaa, mihin jokin asia perustuu tai miten sitä käytetään. Teknologia on siellä taustalla, mutta kuuluu niin oleellisesti normaaliin elämään, ettei siitä tarvitse keskustella.

 

Asioita, mukaan lukien realismi, voi siis käsitellä monella eri tapaa, vaikka genre ei ehkä ensi kuulemalta sellaiseen anna mahdollisuuksia. Mihin tämä kaikki siis laittaa minut? No sinne Game of Thronesin ja Star Warsin tyyliseen maailmaan ja tämä on sanottu vain tyylilajin ja lähestymistavan kannalta. En todellakaan yritä verrata itseäni tai kirjojani millään tavalla noihin esimerkkeihin.

 

Kirjoissani teknologia ja yliluonnollisuus ovat olemassa, mutta ovat jossain taustalla ja tarina henkilöhahmoineen on keskiössä. Kirjoitan hahmoistani niin, että he todellakin kokevat myös fyysisesti kaiken, mitä eteen tulee. Sekoitan iloisesti fantasiaa ja scifiä toisiinsa, mutta silti paikoitellen voi kuvitella lukevansa historiallista romaania, mysteeritarinaa tai puhdasta seikkailua.

 

Koko tämän kirjoituksen peruste ei ollut määritellä hyvää tai huonoa, mikä toivottavasti näin toistamalla uskotaan. Jokainen tyyli on hyvä. Kirjailija valitsee millaista käyttää ja lukija millaisesta on kiinnostunut. Tarkoitus oli selventää millainen on minun tyylini, millä tavoilla voi lähestyä realismia ja miten minä kerron tarinoita.

 

Miksi sitten juuri tämä sopii minulle ja miten päädyin tähän? Sitä onkin vaikeampia sanoa, ehkä pohdin sitä joskus toiste.

0 Comments

Miten löysin scifin ja fantasian

Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiäkin keskusteluja siitä, millaisia ennakkoluuloja scifiä ja fantasiaa kohtaan lukijoilla saattaa olla ja miksi jotkut eivät sitä lue ja miksi jotkut taas ovat täysin hurahtaneet siihen (ja kaikkea siltä väliltä).

Keskusteluissa on ollut loistavia analyyseja siitä, mikä tässä genressä kiinnostaa ja mikä epäilyttää. En lähde ruotimaan noin syvällisiä asioita, vaan kerron miten itse olen ensin päätynyt lukemaan ja sitten kirjoittamaan juuri tämän aihepiirin kirjallisuutta.

 

Kun luette tätä, niin muistakaa tarinan alkavan 80-luvun alusta ja silloin ei ollut sen enempää internettiä, kuin ulkomaisia TV-kanaviakaan saatavilla. Oli vain kaksi kanavaa, kirjastoauto ja aikakauslehtien käännösartikkelit.

 

Lukuharrastukseni luonnollisesti alkoi sarjakuvista ja Aku Ankat, Asterixit ja Tintit tulivat tutuiksi. Sitten käsiini osui kaksi sarjakuvaa, jotka löivät ällikällä, kumpikin omalla tavallaan. Mietin mitä tämä on ja onko tätä lisää. Kyseessä olivat Valerian ja Apinoinen planeetta. Valerianissa hämmästyttivät vieraat planeetat ja avaruusalukset, Apinoinen planeetassa dystooppinen maailma ja evoluution käänteisyys. Äkisti olin löytänyt täysin uuden tavan nähdä asioita, visuaalisuus, salaperäisyys ja yllätyksellisyys lumosivat minut.

 

Kirjoja aloin lukemaan jo nuorena, sarjakuvien edelleen pysyessä mukana harrastuksissa. Noita ensimmäisiä romaaneja en nyt tarkkaan muista, mutta jossain kohtaa siirryin normaaliin nuortenkirjallisuuteen ja nuo kirjat muistankin jo hyvin (jos nyt pojalle on normaalia lukea Dana-tyttöjä ja Neiti etsivää). Tässä kohtaa edelleen pitää muistaa aika ennen internettiä. Mitään ei ollut yksinkertaista etsiä tai löytää, joten en ollut kunnolla edes tietoinen scifi- tai fantasiakirjallisuudesta sarjakuvien ulkopuolella.

 

Jälleen kuitenkin tapahtui kaksi onnellista osumaa. Lainasin ensimmäinen Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjan Johnny Weissmullerin elokuvien innostamana ja Jules Vernen Kapteeni Nemo kirjan Salaperäinen saari TV-sarjan innoittamana. Nämä johdattivat minut ensiaskelille rakastamaani genreen, sillä vaikka ne eivät ehkä olleet puhdasta scifiä tai fantasiaa, liikkuivat ne kuitenkin mielikuvituksen äärirajoilla ja jopa sen ulkopuolella.

 

Näissä kahdessa kirjailijassa oli tietenkin se hyvä puoli, että molemmilta löytyi myös todellista scifiä ja fantasiaa, joihin väkisinkin törmäsin jatkaessani heidän tuotantonsa lukemista. Varsinkin Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat olivat sellainen koukuttava kokemus, että sydämeni oli lopullisesti hurahtanut. Luin kirjat moneen kertaan ja aina ne jaksoivat kiinnostaa ja yllättää. Jopa näin vanhoilla päivillä viihdytän säännöllisesti itseäni lukemalla niitä.

 

Siitä lähtien pengoin kirjaston hyllyjä ja kirjakauppoja ja haalin kaikkea genreen liittyvää. Isaac Asimov ja J.R.R.Tolkien olivat seuraava iso harppaus, heidän tuotantonsa jälkeen elämä ei ollut enää entisellään. Molemmat avasivat kirjoissaan kokonaisen uuden maailmankaikkeuden historioineen ja kulttuureineen, toinen scifin ja toinen fantasian puolella. Heidän kauttaan huomasin kirjan voivan olla paljon enemmän, kuin yksittäisten tapahtumien kuvaus. He avarsivat minut ymmärtämään, miten monipuolinen ja moninainen lukukokemus voi olla.

 

Uudet ennenkokemattomat maailmat ja tapahtumat olivat vilkkaan mielikuvituksen omaavalle nuorukaiselle jotakin muuta kuin se reaalielämä, jota elin ja jota sain uutisista seurata. Scifin ja fantasian myötä voimistui myös tahto kirjoittaa itse tai ehkä paremminkin löytyi se viimeinen puuttuva linkki. Halu kirjoittaa löysi itselleen tien ulos ja sitä kautta ruutupaperivihot alkoivat äkisti täyttyä tarinoista. Olin viimein keksinyt keinon kanavoida ja visualisoida noita päässäni liikkuvia mielikuvia.

0 Comments

Varttuneella iällä kirjailijaksi

Täysin pelkkien tiedotusvälineiden perusteella, kun olen seurannut vuosien mittaan uutisointia koulunkäynnistä, on tullut mieleen ajatus siitä, että kyllä kaikki oli ennen paremmin. Ei ollut puhettakaan häiriköinnistä tai opettajille huutelusta. Opettajan sana oli laki ja luokassa istuttiin hiljaa ja rauhassa.

 

Oliko kaikki siis paremmin ja miten tämä liittyy kirjoittamiseen?

Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin olen kirjoittanut aina. Jo reilusti ala-asteikäisenä aloin raapustaa tarinoita ruutupaperivihkoon ja sitten jossain kohtaa suurimmalla aarteellani, mekaanisella kirjoituskoneella. Koulunkäynti ja tämä intohimoinen harrastus olivat kuitenkin kaksi täysin eri asiaa. Vain niinä muutamana kertana vuodessa, kun äidinkielenopetukseen kuului ainekirjoitus, sain tehdä sitä mitä halusin.

 

Koulussa istuttiin ja opiskeltiin, tehtiin kotiläksyjä ja kuunneltiin opettajaa. Me kaikki, täsmälleen samalla tavalla. Kotona kirjoitin ja koulussa kuuntelin matematiikka, fysiikkaa, englantia ja kaikki niitä muita aineita. Koskaan nämä kaksi asiaa eivät kohdanneet.

 

Kun siirryttiin yläasteelle, jatkui opiskelu muuten samanlaisena, mutta nyt mukaan tuli tulevaisuuden suunnittelu. Mitä peruskoulun jälkeen tapahtuisi ja mihin ne omat todistuksesta saatavat pisteet riittäisivät. Kyllä, nimenomaan pisteet, ne olivat se ainoa tapa suunnitella tulevaa. Jokaisella koululla ja valinnalla oli pisteisiin ja arvosanaan sidottu pääsyvaatimus ja noita kouluja oli joko lukio tai ammattikoulu eri linjoineen. Jos olit intohimoinen urheilija, niin oli olemassa joku urheilulukio, jonka nimen kuulin muutamaan kertaan. Ja jos et minun tapaan ollut vähimmässäkään määrin urheilullinen, niin valitsit joko tavallisen lukion tai sitten jonkun ammattikoulun linjan.

 

Periaatteessahan niitä vaihtoehtoja oli, mutta ne kaikki oli sinulle muualta annettuja. Ei missään kohtaa kyselty mitä sinä haluat tehdä, mikä sinua oikeasti kiinnostaa, ei mietitty millainen olet. Ellei nyt sitten tuollaiseksi lasketa pieneen kuraattorin koppiin menemistä ja tuon pelottavan tulevaisuudestasi päättävän henkilön kanssa käytyjä keskusteluja. Ja siinä keskustelun lomassa kuraattori katseli vuoroin todistuksiasi ja vuoroin sinua. Keskustelutkin kulkivat tyyliin, että haluatko sinä laborantiksi vai hienomekaanikoksi tai että, kiinnostaako sinua lukio vain ammattikoulu. Siinä sitä sitten yritti päättää tulevaisuudestaan, muutaman lyhyen, minuuttien pituisen keskustelun aikana ja jos totta puhutaan, ei varmasti olisi edes uskaltanut tai kehdannut sanoa mitään muuta toivetta tai intohimoa, kuin mitä ne kuraattorin edessä olevat paperit vaihtoehdoiksi antoivat.

 

Sen mitä uutisoinnista olen saanut irti, niin nykypäivänä noita vaihtoehtoja on aidosti enemmän ja ennen kaikkea oppilaat saavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuden jollain tapaa suuntautua haluamallaan tavalla ja heitä tuetaan löytämään ne omat tavoitteet ja omat mielenkiinnon kohteet (tai ainakin näin olen ymmärtänyt).

 

Joten jos joku ihmettelee, miksi minä tässä iässä julkaisen esikoisromaanin, niin tie tänne on ollut pitkä ja kivikkoinen. Kaiken opetteleminen itsenäisesti, välillä jopa muilta piilotellen ja melko vähän ympäristön tukea saaden, on vain vienyt aikaa. Ehkä joku rohkeampi tai joku, joka ei kasvanut ympäristössä, jossa ei koskaan edes kuunneltu musiikkia tai jossa kukaan ei lukenut kirjoja, olisi toiminut toisin.

 

Siksi olen äärettömän ylpeä ja tyytyväinen, että olen kyennyt pääsemään tänne ja saan vihdoin tehdä sitä, mitä oikeasti haluan (ansiotyön sallimissa puitteissa toki).

0 Comments

Ei pelkkää tarinankerrontaa

Kirjaa avatessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka monimutkainen prosessi on saada sen sivu näyttämään siltä, miltä se siinä lukemassasi kirjassa näyttää. Sehän on vain tummaa tekstiä vaalealla pohjalla, eihän siinä ole mitään mietittävää?

Kun olet omakustannekirjailija ja riippumaton kustantamoista, niin samalla otat harteillesi kaiken sen, mitä muuten ei ehkä tarvitse miettiä. Ainakin itselle tämä enemmänkin tekninen työmäärä oli yllätys.

 

Lähtökohtainen totuushan on, ettei mikään näytä samalta kirjan sivuilla ja tekstinkäsittelyohjelman näytöllä. Tästä oivalluksesta muodostuukin sitten melkoinen työn ja päätösten rinki, jonka tavoitteena on antaa lukijalle kirja, joka jo ulkoasullaan muuttuu osaksi tarinan tunnelmaa ja on samalla parhaalla mahdollisella tavalla luettavissa.

Mitä sitten pitää miettiä ja päättää? Ensimmäisenä tietenkin kirjan koko, sillä sehän on kaiken ydin. Vasta sen jälkeen voi miettiä fontteja, rivivälejä ja sarkaimia, sitä kokonaisuutta joka rakentaa tuon kirjan ulkoasun ja myös osan lukukokemusta.

 

Kun kirjan koko on valittu, pitää oma tekstitiedosto muuttaa samaan kokoformaattiin, sillä sehän on aina keino saada koetulosteilla oikea käsitys siitä, miltä se kirjan sivu tulee näyttämään. Tämän jälkeen mietit vielä reunukset ja rivivälin, joita varten mittailet monen saman kokoisen painetun kirjan sivuja. Reunusten pitää mahdollistaa kirjan taitto, niiden ja rivivälin tulee olla miellyttävät silmälle, mutta samalla ne vaikuttavat merkittävästi sivumäärään.

 

Vasta kaiken tämän jälkeen tiedät, kuinka monta sivua sinulla oikeasti on ja voit ottaa noita oikealta näyttäviä koetulosteita. Ensimmäisen kirjan kanssa tässä kohtaa tulikin todellinen pulma. Alkuperäisessä tekstitiedostossa oli mukavat neljä ja puolisataa sivua, mutta kun muutin sen valitsemaani kirjan kokoon ja tyyliin, olikin sivuja äkisti lähes seitsemänsataa. Melkoinen tiiliskivi siis. Tästä lähti idea jakaa kirja kahdeksi osaksi, kuten lukijani tietävätkin.

 

Tietenkin myös fontit ja kirjasinkoko pitää päättää. Harmonia, selkeys, sopivuus aihepiiriin ja valittuun kirjakokoon täytyy kaikki punnita ja tehdä ratkaisut niiden pohjalta.

Montaa fonttia ei pidä sekoittaa, mutta toisaalta otsikoissa ja leipätekstissä ehkä pitää käyttää eri fonttia. Niidenkin pitää tietenkin sopia yhteen. Fontti, kirjasinkoko ja riviväli pitää sovittaa niin, että lukeminen on helppoa. Toisaalta liian suuri fonttikoko vaikuttaa tunnelmaan ja myös kasvattaa sivumäärää. Ja myös koko kirjan tyyli, aihepiiri ja genre vaikuttavat valintoihin, sillä lastenkirja ja jännityskirja eivät voi näyttää samalta. Tavoitellaanhan niissä ihan eri tunnelmaa.

 

Ja sitten kun olet mielestäsi tuijottanut näyttöä riittävästi ja valinnut kaiken oikein, sitten pitää ottaa taas koetulosteita. Edelleenkään asiat eivät näytä samalta paperilla.

 

Kun tämä kaikki on tehty ja kirja on valmis myös taiton osalta, niin ei se itseasiassa ole sitä. Painotalo kun ottaa vastaa tyypillisesti PDF-tiedostoja, joten seuraavaksi sinä täytenä amatöörinä yrität löytää ilmaisen keinon kääntää kirja painokelpoiseen PDF-muotoon. Totta kai omakustannepalveluita tarjoava kustantaja neuvoo koko matkan ajan, mutta lopullinen työ kaikkine päätöksineen on kuitenkin omalla vastuulla.

 

Eli lukematon määrä valintoja ja päätöksiä, jotka onneksi ainakin itsellä tulevat palvelemaan myös seuraavia kirjoja. Kerran huolella ja melkoisen suurella vaivalla tehty työ kantaa toivottavasti pitkälle tulevaisuuteen ja voi keskittyä siihen mitä rakastaa, eli kirjoittamiseen.

0 Comments

Tarinankerronnasta

Mikä kiehtoo kirjallisuudessa? Miksi olen pienestä pitäen lukenut kirjoittanut?

 

Joskus se on tietenkin vain tiedonjanoa, joka kohdistaa kiinnostuksen tietokirjallisuuteen. Useammin kyseessä on kuitenkin fiktiivinen teos, kirjailijan omassa päässään miettimä tarina. Yksinkertainen vastaus on tietenkin ihmiselle tyypillinen uteliaisuus. Uteliaisuus löytää vastauksia tietokirjoista ja uteliaisuus fiktiivisen tarinan selvittämiseen, mitä tapahtui, miksi tapahtui, milloin tapahtui ja kenelle tapahtui.

Tarina on perussyy, joka antaa pohjan fiktiiviselle kirjallisuudelle. Tarinan kertomisen halu ja toisaalta muiden ihmisten kiinnostus niitä kohtaan.

 

Tarinat ovat kiinnostaneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina. Tarinoita on kerrottu leirinuotioiden äärellä, niitä on kerrottu hämärissä torpissa ja Euroopan hoveissa, niitä on esitetty teattereissa antiikin ajoista lähtien, niitä on kuunneltu radiosta, seurattu televisiosta ja katsottu elokuvateattereissa ja nykypäivänä myös sosiaalisessa mediassa.

 

Kirjallisuus on vahva tarinankerronnan väline. Se antaa vapauden ilmaista itseään, vapauden kertoa juuri sitä, mitä itse haluaa ja kautta aikojen se on ollut myös monien saatavilla. Pieni pala paperia ja hiili ovat jo antaneet mahdollisuuden kirjoittaa, nykyajan teknologia puolestaan antaa lukemattomia keinoja kirjoittaa ja julkaista tekstiä. Ne voivat olla yhä mielipiteiden tai faktojen kertomista tai keskustelua, mutta ne voivat olla myös tarinankerrontaa.

 

Tarina on se mitä haluan kertoa. Mielikuvitukseni kehittämien tapahtumien ketju, joissa on oma alkunsa, oma kaarensa ja oma loppunsa. Sellainen tarina, jonka vain minä voin kertoa. Siksi kirjallisuus kiehtoo, tuo kirjailijan luoma tarina, joka vie minut sellaiselle matkalle, jonka kokeminen ei muuten olisi mahdollista.

0 Comments

Miksi nyt

 

Eräs pitkäaikainen tuttavani kysyi, että miten minä juuri nyt innostuin kirjoittamaan ja julkaisemaan kirjoja?

 

Vastauksen ensimmäinen osa yllätti hänet, niin kuin aika monet muutkin. Sillä enhän minä nyt aloittanut kirjottamaan, vaan olen kirjoittanut aina. Kun muut pojat pyysi joululahjaksi leikkiautoja, niin minä toivoin ja onneksi jopa sain kirjoituskoneen..

 

Itseäni on jopa hämmästyttänyt se, että juuri tuo kirjoittaminen on ollut kaikille se suurin yllätys, ei niinkään itse kirjan julkaisu. Yleisimmät kommentit kun kuuluivat: Ai sinä kirjoitat, miten sinä pystyt tuollaista kirjoittamaan, oletko pitkään kirjoittanut. Koska itselle kirjoittaminen on ollut aina helppoa, niin julkaiseminen oli minulle se hämmästyttävin kokemus

 

Oli siis helppo vastata, että en ole aloittanut nyt, vaan olen kirjoittanut aina.

 

Toinen syy oli tietenkin jo aiemminkin käsittelemäni kirjoituksen laatu. Vaikka jokainen uusi tarina tuntui edellistä paremmalta ja sellaiselta, että parempaan en pysty, niin seuraavalla lukukerralla löysi taas vaikka mitä kehitettävää. Jossain kohtaa siten vain alkoi tuntua, että on oikeasti pääsyt sille tasolle, jolla voisi ajatella julkaisemista.

 

Kolmas syy oli sitten puhtaasti teknologinen ja taloudellinen.

 

Ymmärrykseni siitä, että omakustanne olisi ainoa tie kirjailijaksi, oli vahvistunut vuosien myötä. Edustihan kirjoittamani scifi ja fantasia marginaaligenreä Suomessa ja tuon marginaaligenren sisälläkin suurten ja pieneten kustantajien kannalta epätyypillistä alalajia. Kirjani kun ovat sekoitus seikkailua, jännitystä ja mysteeriä, höystettynä realismilla, väkivallalla ja kierohkolla huumorilla.

 

Omakustannetoiminnassa on tapahtunut viimeisten vuosien aikana suuri mullistus, kun digitaalitekniikka on muuttanut kaiken. Ennen kirjailijan tuli itse ostaa kirjojaan suuri määrä, jotta kustantaja sai katettua kulunsa. Tällä tavoin taloudellinen riski siirtyi kirjailijalle ja kustannukset saattoivat olla huomattavia. Nyt uuden digitaalitekniikan avulla, jolloin ei tarvitse mitään painettua painosta, vaan kirjoja painetaan vain tilauksesta, ovat kustannukset alentuneet merkittävästi. Kustantajalla kirja on vain tiedosto serverillä ja kirjailijan ei tarvitse itse ostaa kirjaansa.

 

Tässä näitä syitä, joita tuttavalleni kerroin, näistä johtuen minusta tuli kirjailija juuri nyt.

 

1 Comments

Toinen kirja

Syvä helpotuksen huokaus, toinen kirjani on julkaistu. Olihan siinä jälleen kerran työtä, mutta pakko myöntää, että kaikki meni aika lailla niin kuin olin ajatellut. Aikataulu hiukan venähti alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta sen hyväksyin ilomielin...

 ..Sain tilaisuuden luetuttaa käsikirjoituksen kahdella kirjallisuusharrastajalla ja kun tuo tilaisuus aukeni, en miettinyt hetkeäkään jotakin jäykkää aikataulua, vaan tartuin tilaisuuteen. Odotin kommentteja sekä innolla, että pienellä jännityksellä. Kykeninkö säilyttämään ensimmäisen kirjan tason? Palaute oli positiivista, jopa kaikki odotukset ylittävää. Tiesin, että olin vienyt tekstissä asioita jopa ensimmäistä kirjaa pidemmälle ja käsitellyt vielä suurempia teemoja ja siksi tuo kauttaaltaan positiivinen palaute tuntui todelta hyvältä.

 

Toinen syy aikataulun venymiselle oli se, että tällä kerta jouduin tekemään myös kannen itse ja kun tuollaisen graafisen työn tekee näin amatööripohjalta, niin meneehän siihen aikaa.

 

Joka tapauksessa kirja julkaistiin juuri ennen joulua ja henkilökohtaisesti olen siihen erittäin tyytyväinen. Nyt ei sitten voi kuin odottaa ja katsoa, saavuttaako tämä uusi kirja samanlaisen menestyksen, kuin ensimmäinen.

 

Markkinointiin täytyy tietenkin panostaa, mutta sen mahdollisuudet näin omakustannekirjailijana ovat rajalliset. Vielä kun lisää siihen henkilökohtaiset ominaisuudet, joissa markkinahenkisyys ei mitenkään nouse esille, niin onhan se todella vaikea saada nimeään tai kirjaansa merkittävissä määrin esille.

 

Kirjan julkaisu on kuitenkin se pääasia, se ja lukijoiden palaute ja sitä kautta täytyy vain toivoa, että mahdollisimman moni löytää kirjani.

0 Comments

Kirjoittamisen riemua

Muurin jatko-osan työt ovat käynnissä ja työ edistyy hyvin. Tauko kirjoittamisesta teki hyvää, sillä nyt into saada uutta tekstiä aikaiseksi, on todella kova. Vaikka kyseessä on jo olemassa olevan käsikirjoituksen, tai jopa valmiimmankin teoksen viimeistely, ei työ ole pelkkää pilkunviilausta…

 

Kuten jotkut ehkä tietävät, niin alun perin Muuri oli yksi teos, mutta koska pituutta oli yli 600 sivua, päätin jakaa sen kahdeksi osaksi. Tein tämän kahdestakin syystä. Ensinnäkään, en halunnut pelästyttää ketään. Kaikki eivät ole välttämättä ole niin intohimoisia lukijoita, etteikö 600 sivun tiiliskivi saattaisi pelästyttää heitä. Toinen syy oli sitten taloudellinen. Yhtenä teoksena kirjan ostohinta olisi ollut yli 30 euroa, mutta erillään yhden osan ostohinta jäi jopa alle kahteenkymmeneen euroon. Vaikka yhteensä hintaa tuleekin enemmän, niin yhden kirjan ostopäätöstä tehtäessä, on suuri ero sillä, maksaako kirja lukijalle yli 30 euroa, vai alle 20 euroa.

 

Tästä sitten päästään tuohon kirjoittamiseen. Koska molempien kirjojen tuli nyt toimia itsenäisesti ja kuitenkin samaan aikaan kertoa yhtenäinen tarinankaari, täytyi osia varsinkin jälkimmäisestä kirjoittaa kokonaan uusiksi ja tiettyjä kohtauksia lisätä.

 

Toinen syy, miksi tämä viimeistelyvaihekin vaatii oikeaa kirjoittamista, on oma kirjoitustyylini. Kun kirjoitan ensimmäistä vedosta ja jopa toistakin, niin keskityn vain tuottamaan tarinaa. Sitten kun on aika paneutua kirjoittamaansa tekstiin ja yrittää samalla asettua sen lukijan asemaan, joka ei tiedä kaikkea, mitä minun päässäni liikkuu, niin silloin joutuu muuttamaan ja kasvattamaan tarinaa melko paljon. Tällöin huomaa puuttuvia kuvauksia ja kokonaisia kohtauksia, jopa lukuja ja hahmoja, joita tarvitaan tekemään tarinasta eheä ja toimiva kokonaisuus.

 

Kuten sanottu, niin tämä työ on nyt käynnissä ja etenee hyvin.

0 Comments